Tajusin juuri, mennessäni pitkästä aikaa galleriaan että mä todellakin olen jo 26½v kohta 27v, oon ihan hirveän vanha! Niin, ja tänään suihkussa ajattelin että tähän ikään mennessä (26! ei vielä 27!) tunnen voivani sanoa itsestäni että olen nainen, enkä tyttö. Naistenpäivänä olo oli oikein naismainen, kummallista. NAINEN. Äh, enpä tiedä. Plöö, väsyttääkin jo... Varpaita paleltaa ja sormiakin alkaa vähitellen, karvaturrit ovat vallanneet sängystäni 50% ei se mua haittaa mutta niitä haittaa kun kohta tungen jalkani peiton alle ja sitten nuot herää siihen ^^ Mutta tuo pienenpieni otus koira kyllä herää pieninpäänkin rasahdukseen, sillä on ihan selkeästi post-traumaattinen oireyhtymä tai stressireaktio, pitkittynyt sellainen... reppana. Mut siit on apua kun se on sellainen suloinen vahtikoira, haukkuu kovaa ja korkealta kun kuuluu ääniä ulkoa. Ja toimii myös hyvänä palohälyttimenä jos joskus vaikka vahingossa sytyttäisin kämpän palamaan. *kopkop*
Sain viimein yhden (pienen) taulun valmiiksi ja tulin siitä tyytyväiseksi vaikken sillain täysin tyytyväinen ole lopputulokseen, mutta mutta, KUITENKIN. Ja ensimmäistä kertaa laitoin sen taulun tuomittavaksi, nimittäin huutoon... Ja saa nähdä huutaako kukaan sitä. Mua pelottaa se. Maalasin sen kuitenkin kokonaan sielustani, jokaista siveltimen vetoa myöten. Melodramaattisesti kyynelehtien. Olin iloinen kun viimeinkin jaksoin maalata, viime kerrasta oli tovi, ja siitä syyllisyyttäkin oon kantanut (kuuluu masennuksen ihaniin oireisiin) kun en ole saanut inspiraatiota maalata. Inspiraatio kun tarvii mm.
-Aikaa
-Omaa rauhaa
-Jaksamista
-Innostumista (ajatuksien tulvintaa)
j n e
Kerron sitten miten kävi taulun kohtalolle. (Ei tätä blogia kyllä kukaan edes varmaan lue, heh)
H y v ä ä y ö t ä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti